No hate. No violence
Races? Only one Human race
United We Stand, Divided We Fall
Radio Islam
Know Your enemy!
No time to waste. Act now!
Tomorrow it will be too late

English

Franç.

Deutsch

Arabic

Sven.

Español

Portug.

Italian

Russ.

Bulg.

Croat.

Czech

Dansk

Finn.

Magyar

Neder.

Norsk

Polski

Rom.

Serb.

Slov.

Indon.

Türk.

汉语

Vieraana Polttouhrien luona



Joitakin vuosia sitten tarjoutui minulle kauan kaivattu tilaisuus vierailla Kolmannen Valtakunnan juutalaispolitiikkaa käsittelevän historian kirjoituksen pyhätössä. Vaikka Auschwitzilla on tarkkaan määritetty asema kartalla ja siellä vierailee vuosittain puolisen miljoonaa turistia, merkitsee paikan nimi suunnattoman paljon myös monelle muulle. Juutalaisille kaikkialla maailmassa ruumiillistuu siellä tuho ja epäpyhä ruumiiden poltto, niin, todellinen Inferno sellaisena kuin Dante Alighieri sen on kuvannut. Tätä 1200-luvun runoilijaahan on matkittu, kun kalpeammat jäljittelijät uskonnollisessa hengessä ovat valituslauluin kuvanneet keskitysleirejä m.m. kirjoituksin ja filmein; jotkut vähemmän arkipäiväisesti kuin toiset.

Palestiinalaisille seuraamus tästä on merkinnyt pelkkää nöyryytystä karkotuksen ja sorron muodossa, pelkkää kyynelkaasua, muovikuulia ja panssarilasikilpiä. Lopuksi on paikka meille, jotka haluamme, että kysymystä valaistaan maltillisesti ja monipuolisesti, tuonut mukanaan turhautuneisuutta siitä, että rauhallinen ja keskittynyt historiallisiin tosiasioihin pohjautuva mielipiteiden vaihto asiasta on puuttunut. Koen asian siis niin, että Auschwitzilla ei ole vain paikka etelä-Puolassa vaan myös paikka tietoisuudessamme.

Auschwitz muodostuu keskeisesti kolmesta leiristä: Auschwitz I, Birkenau eli Auschwitz II ja Monowitz eli Auschwitz III. Näistä meille näytetään kahta ensiksi mainittua. Ympäristössä oli lisäksi noin 40 alileiriä suuren teollisuuskompleksin muodossa, joissa vankeja hyödynnettiin käyttäen heitä halpana työvoimana.

Opastettuun ryhmään, jonka mukana kuljen, kuuluu vain puolisen tusinaa henkilöä. Meille näytetään massoittain kenkiä, laukkujen vuorta, kasaa silmälaseja ja suurin määrin muutakin, joka on ollut enimmäkseen mananmajoille siirtyneiden leirivankien omaisuutta. Leikkikaluja. Lastenvaatteita. Meille tehdään selkoa siitä ankarasta järjestyksestä, joka vallitsi täällä punatiililisten asuntorivien keskellä ja siitä, kuinka kurittomuus johti ankariin rangaistuksiin. Eräs suorapuheinen ja rohkea tyttönen ryhmästä -kahdeksan vuotta vanha, luulisin- kysyy:

Mitä tapahtui, jos vanki lopetti työnteon ja piti pienen taon?

Oppaamme, kireä nainen, joka on syntynyt ehkä hiukan sodan loppumisen jälkeen, naurahtaa (ihastuksesta?) tavastaan poiketen:

Heh,heh, silloin hänet laitettiin yöksi Mustaan Surmaan.

(Auschwitz -päinvastoin kuin lähellä sijaiseva Birkenau- toimi vain miespuolisten vankien majapaikkana. Opas huomauttaa, että Steven Spielbergin tietämättömyys, -tehän tiedätte, hänen, joka ensimmäisenä maailmassa väsäsi mustavalkoisen historiallisen dokumenttifilmin käyttäen eläviä nykypäivän näyttelijöitä- oli saanut hänet hämmästymään, koska tämä ei ollut huomannut ottaa tätä yksityiskohtaa huomioon filmissään.)

Musta Surma tässä yhteydessä koostuu muutamasta 90x90 cm suuruisesta sellistä, joissa vanki saattoi saada istua täydellisessä pimeydessä yhdessä jopa kolmen kanssavangin kanssa.

Opas latelee tekstiään nopeasti pääosin vanhalla rutiinilla. Tämä kiusaksi minulle, joka olen tottunut tekemään muistiinpanoja kuuntelemalla huomattavasti rauhallisempaa esitystä. Kuitenkin pysyn tarpeeksi hyvin mukana siepattakseni koko joukon asioita, jotka saavat kriittisen mielenlaatuni työskentelemään.

Kursailematta sanoo hän aikaisempaan littyen, että "Wannseen konferenssissa tehtiin päätös Lopullisesta Ratkaisusta". Asioihin perehtymättömän kuulijan odotetaan ehkä uskovan, että tässä oli kysymys kokouksesta, joka päätti juutalaisten tuhoamisesta, mutta opas tietää ehkä jopa itse että asianlaita ei ole näin.

Ongelmana juutalaisten tuhon historioitsijoille, kuten esim. Raul Hilbergille (kirjassaan The Destruction, 1961: ss. 264-266) on nimittäin ollut, että Wannseen pöytäkirja ei puhu mitään tuhoamisesta vaan "evakoinnista" ja "maastamuutosta". Hilberg vakuuttaa kuitenkin kerta toisensa jälkeen, että terminologia itse asiassa kätkee taakseen aikeen tuhota juutalaiset. Israelilainen historioitsija Yehuda Bauer -joka ei tunne liittolaisuutta Faurissonin ym. vastaavien kanssa -on eräässä kanadalaisessa aikakausijulkaisussa (Canadian Jewish News, Toronto, 301-29) tuominnut Wannseeperinteen kelvottomaksi:

Yleisö hokee kerta toisensa jälkeen typerää kertomusta siitä, että Wannseessä päädyttiin juutalaisten hävittämiseen...

Bauer väittää artikkelissaan edelleen, että Wansee oli kokous, mutta tuskin konferenssi lisäten, että vainvähän siitä, mitä siellä sanottiin pantiin toimeen yksityiskohdittain.

Edellä mainittu Raul Hilberg julkaisutti 1985 uuden painoksen kirjastaan The Destruction, joka nyt oli laajentunut kolmeksi nidokseksi. Erot painosten välillä kuvastavat selvästi sitä, että tuhoajatus on rapautunut kuluneen 24 vuoden aikana. Juutalaisten tuhon historioitsija Christopher Browning on kommentoinut ("The revised Hilberg", Simon Wiesenthal Annual, Vol.3. 1986, s.294):

Uudesta painoksesta on kaikki tekstin viitteet Hitlerin päätökseen tai käskyyn koskien "Lopullista Ratkaisua" järjestelmällisesti jätetty pois. Ainoa tätä koskeva viite on haudattuna yhden ainoan alaviitteen viimeisille riveille: ´Kronologia ja olosuhteen viittaavat Hitlerin päätökseen ennen kesän loppua.´ Uudessa painoksessa ei mitään päätöksiä tehty eikä käskyjä annettu.".

Olenko kyyninen, kun valikoiden siteeraan Baueria ja Browningia, heitähän pidetään lähes pyhimyksinä? (Israelissa on muuten voimassa laki, joka "kieltää juutalaisten tuhon kieltämisen".) Ehkä olen, mutta toivon, että onnistun osoittamaan että käsitys juutalaisten tuhosta on muuttunut myös "vakiintuneissa" yhteyksissä.

Takaisin opaskierrokseen. Meitä valistetaan siitä, että ne, jotka kuolivat leirissä ennen krematorioiden rakentamista, poltettiin suurissa kuopissa ja ajatukseni vaeltavat Elie Wieseliin. Hän sai 1956 julkaistuksi omaelämäkerrallisen kirjansa "La Nuit", jossa ei mainita mitään kaasukammioista. Sen sijaan olisivat saksalaiset tappaneet juutalaisia heittämällä heidät palaviin kuoppiin.

Sekä oppaan että Elie Wieselin olisi ollut hyvä tietää, kuinka hankalaa ihmisruumiin polttaminen on. Krematorioita on nykyään kaikissa maissa eikä monikaan niiden käytöstä ole järkyttynyt, mutta silloin takoitetaan uuneja, joissa poltetaan yksi ruumis kerrallaan. Poltossa käytetään lisäksi kuivaa puuarkkua vastapainoksi kaikelle sille vedelle, joka kuolleessa on jäljellä. Kuinka Wiesel oli ajatellut elävien massapolttamisen, kehohan koostuu 70% vedestä? Avoin kuoppa ei voi synnyttää eikä säilyttää sitä suunnatonta lämpömäärää, joka tarvitaan ihmisruumiin polttamiseksi. Ja kuinka vahdit olisivat päässeet tarpeeksi lähelle arvattavastikin vastahakoista leirivankia? Jokaisen, joka on seissyt tarpeeksi lähellä kokkotulta pitäisi jakaa ihmettelyni.

Asia on kuitenkin niin, että kukaan ei enää usko Wieselin 50-luvun juttuihin -ei edes opas, joka mainitsee ruumiiden polttamisen kuopissa vain ohimennen ja tyytyy tämän jälkeen käyttämään termiä "ruumiiden krematointi", mutta hänen samalla kertaa epäilyttävä väitteensä on ehkä myönnytys äsken mainitulle "silminnäkijälle", joka muuten sai Nobelin rauhanpalkinnon 1986 rohkaisuna uutterasta taistelusta revisionismin "pahuutta" vastaan. Kuitenkin on pikanttia, että itse sana holocaust, joka juontuu kreikasta ja tarkoittaa "täydelleen poltettua", on syntynyt juuri tästä ryövärijutusta.

Opas suurentelee sitten puheitaan edelleen väittämällä, että saksalaiset olisivat kaivaneet ylös jo haudattuja polttaakseen ruumiit uuneissa edellisen mukaisesti. Tämän uskon vain todistein!

Seuraavaksi tarjotaan pelkkää kaasukammiota -nimittäin Krema I:ä- mutta valistan lukijaa ensin siitä, kuinka teloittaminen kaasua käyttäen tapahtuu USA:ssa. Myös siellä käytetään nimittäin syaanivetyä (HCN).

Kuolemaantuomittu viedään teräskammioon, jossa on teräsovet ja sidotaan kiinni eräänlaiseen tuoliin, jonka jälkeen kaasu virtaa sisään ja tappaa noin minuutin suuruusluokkaa olevassa ajanjaksossa. Vaikeutena teloituksessa on syaanivedyn taipumus kondensoitua teloituskammion seinille ja teloitettavan iholle. Tämän välttämiseksi teloituskammion ja syaanivedyn lämpötila on säädettävä optimaaliseksi. Jos lämpötiloja ei onnistuta pitämään optimaalisina, selli ja teloitettu täytyy pestä tiivistyneestä kaasusta. Tällöin täytyy henkilökunnalla olla suojavaatteet ja hengityssylinterit, koska kaasunaamarit ovat epävarmoja ja vaarallisia. Sopivin puhdistusaine on kloori ja sen jälkeen vesi, minkä jälkeen huolellinen kuivaaminen on välttämätöntä, ennen kuin kammiota voidaan käyttää uudelleen. Lisävaikeuksia aiheuttaa se, että syaanivety on vain hiukan ilmaa kevyempää, mikä vaikeuttaa kammion tuulettamista ja se, että syaanivedystä ilmaan sekoittuessaan helposti tulee räjähdysherkkää. (Suurin osa edellä mainituista asioista ja paljon muuta sen lisäksi on luettavissa revisionistisesta Leuchter-raportista.)

Krema I Auschwitzissa muodostuu krematoriosta ja "kaasukammiosta", seinätysten samassa rakennuksessa ja on oppaan mukaan vain rekonstruktio mutta täysin vailla mielenkiintoa useasta syystä. Mikään tuuletusjärjestelmän olemassaoloa ei voida osoittaa, jos sellaiseksi ei lueta muutamaa pientä neliömäistä reikää katossa, jonka läpi syaanivedyn sanotaan päästetyn vankien päälle kiinteässä muodossa. Koska mitään ilman lämmitysjärjestelmää ei käytetty, suurin osa höyrystyneestä syaanivedystä on väistämättömästi kondensoitunut kammion seinille ja teloitettujen iholle. Krema I ei muuten sijaitse lainkaan syrjässä leirin muista rakennuksista, minkä takia tuuletuksen puuttuminen vaatii selityksen. Oviaukoissa on puiset ovet teräksisien sijasta, mikä on ehkä puolustettavissa sillä, että turistien pitää päästä sisään ja ulos, mutta tämä johtaa siihen, että esim. liitosten tiiviydestä ei voi saada mitään tietoa. Ovien laadusta riippumatta täytyi vankilahenkilökunnan jälkeenpäin -korkeintaan tavallisen kokoisen oviaukon läpi- vetää kuolleet ulos kaasukammiosta, jossa ne kaikkien kuvausten mukaan, jotka olen lukenut ja kuullut, olivat tiiviisti sulloutuneina, ja jollain tavoin vuorotella tätä ruumiiden puhdistamisen kanssa samalla, kun henkilökunnan täytyi järjestää ilman läpivirtaus huoneen kaikkiin nurkkiin.

Verrattuna niihin monimutkaisiin järjestelyihin kaasuteloituksessa, jotka olemme saaneet kuulla USA:sta, jossa jo yhden ainoan vangin tappaminen on jo sinänsä vaikeaa, tulee tämä väitetty suuritehoinen prosessi vielä hiukan mielettömämmäksi siitä, että palovaarallisen syaanivedyn täyttämä tila on sijainnut krematorion vieressä.

Edellä kuvatut kyseenalaistukset ovat tyypillisiä revisionisteille, jotka eivät usko tuhoamissuunnitelmiin vaan väittävät, että syaanivetyä käytettiin syöpäläisten tappamiseen vaatteista. Tämän myöntää myös opas varovaisesti, kun hän sanoo, että Cyklon B:tä (syaanivetyä) aluksi käytettiin juuri tähän tarkoitukseen. Hän miedontaa herjaavaa epäilystäni väittämällä, että saksalaiset ennen Krema I:n rakentamista käyttivät "alkukantaisia" kaasukammioita kuten maalaistaloja (sanatarkasti "farmhouses").

Kun sitten myöhemmin olin palannut Puolasta ja ryhtynyt kirjoittamaan tätä artikkelia, luin opaskirjasta, jonka sain mukaani, sivulta 21 Krema I:tä koskien seuraavaa:

"Krematorion suurin huone oli ruumishuone, joka muutettiin tilapäiseksi kaasukammioksi. Vuodesta 1941 vuoteen 1942 tapettiin siellä sekä neuvostoliittolaisia sotavankeja että natsien ylä-Sleesiaan perustamista getoista paikalle tuotuja juutalaisia. Haluttiin siis ilmeisesti antaa vaikutelma, että kaasukammioksi, jossa ihmisiä tapettiin massoittain, kelpaisi -tilapäisesti- mikä tahansa vähän muunneltu aiempi ruumishuone! Tekstin kappale saa minut uskomaan, että kaasukammio Krema I:ssä ei koskaan ollut mikään muu kuin juuri ruumishuone. Viidentoita minuutin tauon jälkeen lähdemme autolla lähellä sijaitsevaan Auschwitz II:n leiriin, jota kutsutaan myös Birkenauksi.

Tämä leiri oli huomattavasti suurempi kuin Auschwitz mutta on vain säilynyt pieniltä osin. Monista puurakennuksista ovat nyt jäljellä etupäässä vain savupiippujen pitkät rivit, jotka ovat yleisön töllisteltävissä monille meistä epämiellyttäväksi symboolikuvaksi muodostuneen pahamaineisen rautatieportin tornista. Puu tarvittiin sodan lopussa polttoaineeksi ja kerrotaan, että henkilökunta ja vangit räjäyttivät paikan krematoriot (Krema II, III, IV, ja V) ilmaan tammikuun 1945 lopulla tapahtuneen kaoottisen evakuoinnin viimeisen vaiheen yhteydessä.

Meille näytetään pitkää puuparakkia niiden rakennusten joukosta, jotka kuitenkin ovat jäljellä. Ennen sotaa oli Puolan armeija käyttänyt sitä tallina 52 hevoselle. Pienin mahdollisin muutoksin -esim. kaksikerroksiset sängyt pilttuiden sijasta- majoitettiin tänne tuhat vankia, mitä varmaankaan kukaan, joka jälkeen päin katselee parakkia, ei kadehdi.

Kun opas kerta toisensa jälkeen oli vakuuttanut meille, että natsit olivat päättäneet tuhota juutalaiset, vaelsivat ajatukseni Folke Bernadotteen ja kysyinkin oppaalta:

Ruotsissa ylläpidämme Folke Bernadotten muistoa. Hänhän järjesti Valkoiset Bussit pelastukseksi monelle, jotka muutoin olisivat kuolleet nälkään leireissä. Hänelle siis annettiin kuitenkin lupa tähän?"

Kyllä, hänelle annettiin lupa!" kuuluu vastaus, joka huokuu ärtymystä ja kylmyyttä. Opas kyllästyi melkoisesti minuun vierailun lopulla, ehkä siksi, että pyysin häntä toistelemaan puheitaan, kun en pysynyt mukana kynäni ja muistiinpanolehtiöni kanssa, ja siksi että hän varmasti piti minua muutoinkin hankalana puhehirviönä.

Kuitenkin jäi epäilys siitä, että opas -huolimatta siitä, että yritin esittää jatkuvat kysymykseni varovaisesti ja riitaa haastamatta- alkoi epäillä, että minä en uskonut kaikkea yhtä sinisilmäisesti kuin edellä mainittu pieni tyttö ryhmässäni. Yön Mustassa Surmassa olisin hyvinkin ansainnut.

Katselemme Krema II:n raunioita. Täällä Birkenaussa sanotaan rakennetun suurempia ja tehokkaampia kaasukammiota (Krema II-IV), jotka asteittain korvasivat huomattavasti pienemmän Krema I:n Auschwitzissa, joka ei olisi ollut käytössä enää vuoden 1943 alusta lähtien. Paksujen betoniseinien rikki revityt jäännökset ovat puolittain kumossa ja raudoitusteräs törröttää muodostaen raakamaisen ekspressionistisen kokonaisteoksen.

Opaskierros päättyy Fasismin Uhrien Kansainvälisellä Muistomerkillä Krema II:n ja Krema III:n välissä. Betoninen taideteos paljastettiin 1967 ja näyttää aikakaudelleen tyypilliseltä rakennelmalta. Vieressä mukulakivien peittämässä maassa on pitkä rivi muistotauluja Auschwitzin neljälle miljoonalle uhrille. Mutta uhrien lukumäärä hiottiin pois tauluista jo joitakin vuosia sitten. Opas selittää, että "neljä miljoonaa" oli virallinen neuvostoliittolainen luku, jonka tarkoituksena oli peittää omat joukkomurhat, ja että "vain" 1.1 - 1.5 miljoonaa ihmistä menehtyi Auschwitz-kompleksissa. Tätä ei kuitenkaan sen puolesta ole kirjoitettu tauluihin, jotka sen sijaan saavat ammottaa tyhjinä niille kommunismin jälkeisen aikakauden turisteille, jotka vierailevat paikalla.

Tällainen oli elokuinen vierailuni Auschwitzissa 1994.



Anna Erikson





Revisionismi ja historiantutkimus

Kirjan Kaasukammion varjossa analysointi
Anna Erikson