No hate. No violence
Races? Only one Human race
United We Stand, Divided We Fall
Radio Islam
Know Your enemy!
No time to waste. Act now!
Tomorrow it will be too late

English

Franç.

Deutsch

Arabic

Sven.

Español

Portug.

Italian

Russ.

Bulg.

Croat.

Czech

Dansk

Finn.

Magyar

Neder.

Norsk

Polski

Rom.

Serb.

Slov.

Indon.

Türk.

汉语

Kirjan Kaasukammion varjossa analysointi

Monet keskitysleireillä oleskelleet ovat kertoneet kokemuksistaan kirjojen muodossa. Tässä artikkelissa analysoimme erään tällaisen kirjan sisällön. Kuten toivomme lukijoiden huomaavan, kirjan tiedoilla ei ole mitään todistusarvoa leirillä vallinneiden olosuhteiden kuvaajana, vaikka kirjan tarkoituksena on juuri todistaa, että vankeja tapettiin leirillä kaasukammiossa.


Oskar Reponen: Kaasukammion varjossa. Suomalaiskohtaloita Stutthofin kuolemanleirillä. Weiling & Göös. 1980.

Stutthofin keskitysleirissä arvellaan noin sadan tuhannen internoidun menehtyneen. Kun leirillä kaikkiaan oleskeli n. 120.000 vankia, antaa menehtyneiden lukumäärä Stutthofille oikeutetun paikan kaikista huonomaineisimpien keskitysleirien joukossa (s.110). Kirjan otsikon perusteella leirillä on siis ollut toiminnassa kaasukammio, jota on käytetty leirin asukkaiden tappamiseen. Seuraavassa tarkastelemme, kuinka kirjan sisältö vastaa tätä otsikon antamaa odotusta.

Stutthofin leirillä mainittaan olleen massoittain ruumiita, mikä tuotti leirille ongelmia. Kirjassa mainitaan, että ruumiiden lukumäärään vaikuttivat internoitujen suuri kuolleisuus tauteihin (s.207), teloitukset ampumalla (s.107) ja ruumiiden tuonti muualta poltettavaksi leirin krematoriossa (s.206, s.252). Kirjan mukaan ihmisiä olisi siis leirillä tapettu myös kaasulla (s.132, s.142). Kun ottaa huomioon ne vaikeudet, jotka leirillä mainitaan vallinneen ruumiiden käsittelyssä, on vaikeaa ymmärtää, miksi ruumiiden lukumäärä olisi lisätty edelleen kaasutuksella. Mutta kun kirja kuitenkin väittää näin tapahtuneet, tarkastelemme seuraavassa, mitä todisteita kirja pystyy tämän tuhoamismenetelmän käytölle esittämään.

Kirja koostuu kahdesta osasta. Ensimmäinen osa on lyhennelmä Lilly Millnerin haastattelusta, joka kymmenvuotiaana vietiin Kaunasista Slobodkan gettoon ja sieltä edelleen Stutthofin keskitysleiriin. Sodan jälkeen hän muutti tätinsä, ainoan elossa olevan sukulaisensa, luokse Suomeen. Kirjan toinen osa on lyhennelmä Veijo Johanssonin päiväkirjasta, jonka hän kirjoitti Stutthofin leirillä. Veijo Johansson oli suomalainen merimies, joka internoitiin leirille, kun avunantosopimus Suomen ja Saksan välillä purkautui Jatkosodan aikana. Tämän lisäksi kirjassa on tietoja, jotka Reponen mainitsee (s.115) saaneensa kirjasta "Rapport fraa Stutthof". Nämä tiedot on usein esitetty niin, että lukija saa sen käsityksen, että ne kuuluvat Lillyn todistajalausuntoon. Nämä vieraat ainekset on karsittu pois niistä muistelmatiedoista, jotka on analysoitu tässä raportissa.

Vaikka Lilly ja Veijo elivät "kaasukammion varjossa", eivät heidän tietonsa kaasukammiosta näytä olevan kovinkaan suuria. Lilly kertoo, että hän tullessaan leirille kuuli muilta juutalaisilta, että leirillä krematorion vieressä olisi kaasukammio (s.127), ja hän kertoo usein nähneensä, kuinka naisia 60-80 henkilön suuruisissa ryhmissä kuljetettiin tiellä, joka vei kaasukammiota kohti (s.140). Kerran myös Lilly määrättiin kulkemaan tällaisen ryhmän mukana. Eräs naisvahti riuhtaisi kuitenkin hänet pois ryhmästä ja väitti pelastaneensa hänen henkensä (s.135). Veijo kirjoittaa päiväkirjassaan, että hän eräältä naistuttavaltaan oli kuullut, että leirillä olisi kaasukammio (s.193). 

Reposen kertoo, että Lilly ei muistanut juuri mitään elämästä Stutthofissa ennen kuin hän oli lukenut vihkosen, jonka henkiin jääneet olivat kirjoittaneet elämästä Slobodkanissa ja Stutthofissa (s.10). Tämä seikka asettaa tietysti Lillyn muistojen aitouden kyseenalaiseksi. Lisäksi on huomattava, että ei Lilly eikä Veijo olleet nähneet kaasukammiota vaan he olivat kuulleet kaasukammiosta muilta. Lillyn tietojen mukaan kammioon sopi 50-80 henkilöä (s.140), kun taas Reposen mukaan kaasukammioon mahtui 30-40 henkilöä (s.116). Jos oletamme, että Reposen tieto on oikea, eivät ne 60-80 henkilön ryhmät, jotka Lilly näki kulkevan kaasukammiota kohden (s.140) voineet olla matkalla kaasutettavaksi. Sillä, että vahti kerran pelasti hänet tällaisesta ryhmästä, on huono todistusarvo, kun kirjassa toisaalta kerrotaan, että tällaiset palastukset olivat tavallisia ja sisälsivät ehdon, että palastettu oli "kiltti" pelastajalleen sinä iltana (s.137). On kuitenkin mainittava, että tällaista ehtoa ei Lillyn tapauksessa kuitenkaan eriyisesti mainita.

Kirjan mukaan juutalaisia ei tapettu ainoastaan kaasun avulla. Sivulla 201 on suurin kirjaimin kirjoitettu otsikko seitsemän sivua pitkään kappaleeseen:Juutalaisia poltetaan elävältä. Tämän perusteella lukija odottaa, että Veijo Johansson on päiväkirjassaan onnistunut dokumentoimaan kaikista inhottavimman juutalaisten tuhoamistavan. Lukija saa kuitenkin selata aina kappaleen loppuun saadakseen enemmän tietoa tästä tuhoamistavasta, sillä vasta sivulla 207 lukija saa tietää, että Kuulimme, että sakemannit huvittelevat toisinaan sitenkin, että raahaavat eläviä juutalaisia krematorioon! Siis tämänkin tuhoamistavan olemassa olo perustuu vain kuulopuheisiin, joiden sisällön kertomiseen on riittänyt vajaat kaksi riviä kappaleen lopussa.

Kirjan tiedot juutalaisten tuhoamiseen käytettyistä keinoista eivät siis ole kovinkaan luotettavia. Kirjailijan usko juutalaisten tuhoamiseen on epäilemättä ollut kuitenkin niin vahva, että kirjaan on tahattomasti puikahtanut tietoja, jotka voivat selittää, miksi huhuja kaasukammioista ja internoitujen elävältä polttamisesta esiintyi. Sivuilla 123-124 kerrotaan nimittäin, että Stutthofissakin oli paljon kiihkeitä sionisteja, joiden mielestä kaikkien tulisi pyhittää elämänsä Israelille ja kaikkein juutalaisten tulisi asua Israelissa ja toimia sen hyväksi. Sionistit yrittivät näissä keskitysleirin kammottavissa olosuhteissakin saada uskossaan horjuvat juutalaiset lupaamaan, että nämä pyhittäisivät koko loppuelämänsä Israelin valtion hyväksi -mikäli se yleensä perustetaan ja mikäli pyhittäjä selviää hengissä keskitysleiriltä. Näiden sionistien lehtäviin on melko varmasti kuulunut myös juutalaisten tuhoamiseen liittyvien huhujen levittäminen ja tuhoamisajatuksen iskostaminen internoitujen mieleen todellisena tapahtumana. Tämä tuhoajatus puolestaan lisäsi juutalaisten muuttohalua Palestiinaan, joka lopulta johti Israelin perustamiseen ja antoi juutalaisille mahdollisuuden vaatia kollektiivista taloudellista hyvitystä kaasulla tapettujen puolesta.

Yhteenvetona voidaan siis todeta, että kirja Kaasukammion varjossa. Suomalaiskohtaloita Stutthofin kuolemanleirillä ei sisällä tietoja, jotka tukisivat käsitystä, että kaasukammio olisi ollut toiminnassa leirillä. Holocaust, ajatus juutalaisten täydellisetä tuhoamisesta, joka johti kuuden miljoonan juutalaisen tappamiseen, on revisinistisen käsityksen mukaan täyttä puppua. Vaikka Reposen kirjan tarkoituksena on Holocaust-ajatuksen vahvistaminen, kirjan faktatiedot tukevat kuitenkin selvästi revisionistista näkemystä.

 

Anna Erikson

PS. Kirjoittaessani tätä suomenkielistä versiota satuin katsomaan Tony Gatlifin filmin Latcho Drom - Matkalla. Filmi on lainattavissa ainakin Helsingin kaupungin kirjastoista. Filmissä mustalaiseukko laulaa laulun Auschwitzista: Auschwitz - se merkitsee nälkäkuolemaa. Meidät on vangittu suureen parakkiin. Leirin komentaja on julma. Leipää ei ole, ei ole elämää mutta kuolema vaanii joka puolella. Auschwitzissa musta lintu vie sydämeni. Tämä autenttinen laulu Auschwitzista ei siis sisällä mitään mainintaa kaasukammiosta vaan kuoleman syyksi mainitaan ravinnon puute. Laulun lopulla vaeltaa kamera laulajan käsivarteen, jossa näkyy tatuoitu numero - hän tietää, hän on ollut leirillä. Tämä autentinen laulu tukee siis myös käsitystä, että mitään kaasukammioita ei ollut toiminnassa keskitysleireillä vankien tuhoamiseksi.





Revisionismi ja historiantutkimus


Vieraana Polttouhrien luona
Anna Erikson